tiistai 15. elokuuta 2017

Kerro, kerro se sanoin

Aamu valkeni sumuisena, olin nukkunut levottomasti. Yöpaitani oli eilen vielä raikas, tänään se tuntui nihkeältä. Näin unia vuortenpeikoista. Olin yksin.

Kun lähdin tälle tielle, päätin että en lannistu, en anna periksi. Olen ja yritän.
Mutta joka päivä ne sanat ovat vaikeammat hyväksyä. Yrittää, yrittää päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen. Minä väsyn siihen.
Palkaksi en ole vielä saanut mitään. Lannistumisen tunteen ehkä.

Sanotaan sumun olevan vain vesipisaroita, mutta minulle ne ovat hiostavan yön jälkeen raikas suihku jota en halua lopettaa. En halua olla enää minä.

Katselen ikkunasta ulos ja huomaan auringon hiipivän vastapäisen talon seinustalle, luoden varjoja sen sivuille. Onko siellä kenties sieluni, joka pakeni yön varjoihin.
Olen vielä turta tästä ajatuksesta.


Jään olemaan tyhjä kuori tälle päivälle, ehkä voin sen täyttää huomenna, ehkä en.
Mutta saan olla yksin.


Minä ja materialistinen tyhjä kuppi.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Annan väsymyksen viedä-runoja

Ja se vie
yhä syvempiin vesiin
missä delfiinit ovat kultaisia
ehkä harmaita jos tarkkaan katson.

En kuitenkaan ole yksin
näen syvänteitä ja siellä on kallio
se valuu alaspäin.

Annan itseni suolaiseen syliin
kylmään unohdukseen
tyhjennän kaiken minusta pois.

Kuka voi katsoa minua enää silmiin
kun olen tyhjä kuori.

---------------------------

Huomasin sinut pysäkillä
heilutit viistosti kättäsi kuin kuningatar
katsoit minuun
et nähnyt.

Jäit mieleeni
tuona sateisena päivänä
olit liian laiha
vaatteesi olivat risaiset.

Joku sanoisi
miten voi päätellä jonkun olevan laiha,
sanon
jos vaatteet seisovat yksin pysäkillä
silloin voi sanoa.

 
-----------------------------------------

Sade hakkaa olkapäilläni
eivät nuo pehmeät pisarat ole kosketus
jota kaipaan
eivät ne ole ystäviäni.

Kuulen tyhjiä lupauksia,
näen muiden edenneen minusta
yksinäisyys,
mitättömyys on seuralaiseni,

huomaan se on jo normaalia
minulle.

-----------------------------------------

On niin helppoa olla joku muu
muiden vaatteissa.

Tule ota paikkani
annan sen sinulle
iloitsen jos täytät saappaani

On niin helppoa arvostella muita
mutta nähdä totuus itsessään
se on pirun vaikeaa

se tekee kipeää,
kuka sitä itsellen haluaa
ei kukaan.

Olen väsynyt
selässäni kasvaa siilin piikit.





-eh-







maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hiljaisuudessa on voimaa, ehkä ei sittenkäään -runoja.

joka koputtaa olalleni aamun jälkeen
se heiluttaa käsiään illalla
kun yö on syvimmillään on vain hiljaisuus,

Niin hiljaista että en kuule mitään ääniä
ei edes aivoni kätkemissä impulssiaalloissa
ole elämää.

Odotan kellon nakutusta
keittiön seinällä
sen kellon joka on ollut hiljaa vuosia.

Onko aika jo  tullut,
kuulla ja nähdä
enemmän
vieläkin enemmän.

Kallistun hiljaa siihen suuntaan että olen hiljaa,
pysyn hiljaa
ei vaan jaksa.

Olla näkyvissä näkymätön.

......................................................................



Kun nämä sanat ovat luetut
katselen tämän sivun seiniä
ne jäävät koristeeksi
mutta eivät näkyviksi.

Suljen sanat ja rivit
ne ovat minulle todella tärkeitä
jaan ne muualla
ehkä
ehkä en

sanoja ne vain ovat.

--------------------------------------------------------

Uudistun monia keroja vuodessa
kierrän ja tutkailen

Aloitan alusta ja taas tutkailen
monia vuosia
menneitä ja tuleviakin, ehkä

Aika muuttaa minua
tapaani suhtautua elämään
ympärilläni oleviin asioihin

Maalaan pirut seinille ja kissanhännät pöydille
nostan niitä korkeammalle
ja kysyn

miksi.

Huviksi ei enää riitä.

------------------------------------------------------


Uneksin itseni perhoseksi
toukaksi toukkien joukkoon
savuisille lauteille hiirenkoloksi
meneeksi menninkäiseksi

ja totean eihän minulla ole siipiä.


Näkemiin ystäväni suruhuntu
ritareista jylhin
kuninkaiden sukua
sanailijoiden sielu

Näkemiin.






-EH-





tiistai 30. toukokuuta 2017

Sanoja ne vain ovat -runoja

Kyynel, virta vai putous
ilojen sanansaattaja
surun edellä kulkija.

Aaveet koputtelevat olalleni
älä ruoki tuntemattomia
ne vievät sielusi kadotukseen

Et ole nähnyt kaarnalaivoja pitkään aikaan
en ole.
jokeni jo peittymyt heinikkoon,
mutta pelloilla kasvaa unikkoja
vielä villinä
huumaten uskaliaat.

Hiukset hulmuten juoksevat nuoret
minä nutturaani oikaisen
salaa pyyhin silmäkulmaa
iho kuin paperia.

Kas siinä oli neitoperho
muurahainenkin
jo ruuhkaa valtatieni kuopissa.

Virtaa
vielä kyynel.


------------------------------


Autio on keinu
tuuli soittaa kelloja
naapurin parvekkeella.

Harmaa kivetys kutsuu varjoja
muut askeleet vaienneet.

Seinät ovat maalauksista tyhjät
näkymättömiä ihmisiä kaduilla
sieluttomat kurkkivat verhon takana
elämä on toisaalla.



-eh-


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Hymy hipii eläväksi, - runoja.

katsomalla perhosten leikkiä
saman koivun ympärillä.
Sanoitta, mutta ei eleittä
ne lentelevät tietoisesti.

Minä juurrutan oloani tuttuun maahan
olen tietoisesti olematon
alkumetreillä vasta
elämäni alkupäässä.

En osaa olla
en.


Kuulen kuulemattomia sanoja
näen lukea rivienvälit
kauniisti soivat kirjaimet
eivät minulle, eivät oikeasti.
On raskasta kasata pöytähopeita
muille näytille.

Eivät ne opi
eivät kirjoita
eivät laula minulle.

Ne ilkkuvat laatikossa
hymyilevät minulle.

Hyvä että edes ne.


Hymy hiipii eläväksi
jos tietäisivät minut
olisiko tulijoita ovelle asti
nyt ei kukaan koputa

eivät he välitä
ei.


Kaappikellolla on sielu
se tikittää ja nakuttaa
en olekaan yksin.

En omista sitä
kuvittelen sen olevaksi
kuten itsenikin.



-eh-

lauantai 13. toukokuuta 2017

Suru kohtaa sanoissa

tuntematta ihmistä itseään
tunnen surullisuutta
luin lähdöstä lopullisesta
avoimet ovet suljettiin.

Avaamattomia kansia
monia kirjoja lukemattomia

Hän on poissa.


Seurasin hänen tekstejään
erilaisiin maailmoihin
muutamia viestejä vaihdeltiin
hiukan kuin tuntisimme
vain hiukan

Nyt vaikeni lauseet
kirjaimet ja sanat
ne menettivät ystävän

Ei suru kysy saako tulla kylään
se tulee kun on aika
se jättää viestinsä puolisolle
omaisille, tuttaville, ystäville

surun sanat ovat kyynelten kastamat
viimeiset sanat.


Ullan muistolle muutamia pieniä sanoja
sanoja joita hän rakasti kirjoina, ne olisivat erilaiset
minun sanani ovat vain tuulen henkäys aavalla ulapalla

Ullan luetut kirjat, Ullan muistolle.


torstai 4. toukokuuta 2017

Jos minä vaikenen ( runoja)

olisiko hiljaisuus ystävä vai vihollinen
entä sateen jälkeinen tuoksu
joka nurmikolla hetken viivähtää
onko se minun ajatusteni lähde

Jos minä vaikenen
jääkö sanojen merkitys eloon
tummuvaan iltaan hellimään nukkuvaa

jääkö kukaan kaipaamaan pilkkuja
sanojen vääriä muotoja

Jos minä vaikenen
ovat muurini kasvaneet umpeen
maasta taivaaseen
loputtomille uomille poluiksi
joissa vilisevät unohdetut kirjaimet

....................................................

kivetyksellä aamu leikki varjoilla
askeleen jäljessä tulen minä
lapsista pienin

----------------------------------------

Jos minä vaikenen
ole sinä minun ääneni
kerro kaikille iloni
elämäni matka

Jos minä vaikenen
kerro että kaipasin
joka päivä

kuihdun kilpaa auringon kanssa
mataliin multiin

siellä minä aina soitan huiluani
melodioista syvintä




Runoja EH

tiistai 2. toukokuuta 2017

Sateen tuomaa -runoja

Pöly haihtuu, se katoaa tuuleen
kasvoilla hymyttömyys.

Virheetön iho huokuu kuolemaa
sateen alakulo ottaa syliinsä
helliäkseen veneessä olijaa.


Ei ole päivässä valoa
ei sydänten tulilla huutajia
itkijät ovat pukeutuneet mustaan.


Kaiku korvaa sanat
väsymys on taivaltanut jo kauan
ei se vielä ole perillä

ei se vielä ole luovuttanut
otettaan minusta
varteni on jo heikko.


------------------------------

Alun ilosta jäi kumpuavat haudat
ne täyttyvät yksitellen, mutta piripintaan

käteni on puristuksissa
jalkani tunnottomat

näkisit pääni sisälle
se kaaos on mennyttä
nyt soivat pimeät urut.

.....................................


Tyhjä on arkkuni sisin
poissa kantajat

minä laskeudun siivilleni
unien maailmaan
jäädäkseni olemaan
valona
joka ei pala


Mikä vaivaa taiteilijaa
onnen kannel on rikki
sydän täynnä kylmää

askel on jättävä painumia
sieluun asti.



-eh-

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Berliinin päärautatieasema, hetki elämästä.

Kylmä, tähän käy veto missä istun. Löysin penkin jossa voin rauhassa odotella muita, en pysty liikkumaan. Maha kramppaa joka askeleella, oksenteluni herättää jo huomiota. En ole kännissä, toivon että olisin, se olisi helpompaa. Krapulakin menee ohi, tämä ei. Ihmettelen miten pääsin tänne asti.

Aamuni alkoi jo kello 4, hiestä märkänä. Mahani kramppasi niin etten saanut henkeä. Olo oli hirveä. Silmissä  vilisi eletty elämä. Perheeni nukkui samassa  hotellihuoneessa. Joudunko lähtemään matkalle jolta ei ole paluuta. Onko tämä nyt tässä. Sillä tiedän, että voimakkaat ylämahakivut kuten minulla nyt oli, voivat kieliä sydäninfarktista. Suvussani ei mikään ole pyhää, kaikkea löytyy. Saisinko sydäninfarktin, sitäkö tämä nyt on. Tavallinen aika infarktille, aamuyö. Pahempi olo kuin umpisuolen tulehduksessa.  Horkka lyö täysillä ja lopulta kun heräsin nukutuksesta, lääkäri sanoi että leikattiin viime tipassa. Se olisi kohta puhjennut. Oli kuulemma ollut valtava ja tosi pahasti tulehtunut.

Entä nyt? Jäänkö tähän. Ajatukset laukkasivat eteenpäin ja taaksepäin ryminällä. Rauhoitin itseni, hengittelin rauhallisesti. Mittasin pulssini, ainakin se on säännöllinen. Kylmänhiki kasteli yövaatteet. Mietin, jahas sitä on soitettava ambulanssi, nyt ei ole kaikki kunnossa. En tehnyt niin. Oloa kesti muutaman minuutin. Se oli pitkä pariminuuttinen, mutta pahin helpotti hiljakseen.

Olin ja ihmettelin, kello soi seitsemältä ja oli aika nousta ylös. Olo oli siedettävä. Ei kramppia mutta koko maha hellänä. Väsyttää ihan sairaasti. Ei pysty edes ajattelemaan että pitää  lähteä aamupalalle. No lähdimme kuitenkin ja sain syötyäkin hiukan. Normaalit kuviot ja adios hotelli, mun on jatkettava matkaa. Tulin passia uusimaan Berliiniin. Se menee kohta vanhaksi.

Kävely metroon, kävely bussille ja kävely suurlähetystöön. Hiki virtasi jo satasella. Roppa veti hissukseen koukkuun enemmmän kuin suoraksi. Paperihommat lähetystössä ja takaisin samat kuviot. Kävelyä ja kävelyä, istuminen auttaa. Mutta silloin en pääse eteenpäin. Juna lähtee kotiin vasta illalla. Apua, ja kello vasta 11 päivällä. Tämä on pitkä päivä, tiesin sen jo.

Pääsin kuin pääsinkin juna-asemalle. Kello on kohta kuusi illalla. Pitkä päivä takana. Minä vietin sen lähinnä istumalla. Muut menivät menojaan. Minä odottelin ja toivoin että olisin pian kotona. Katselin ihmisiä, kiirettä.

Näin miehen joka roskiksesta kaivoi jonkun valkoisen rätin ja pesi kasvonsa sillä. Näin kun hän kaivoi roskista lisää löytääkseen jotain syömistä. Unohdin kipuni. Aloin kaivamaan kassiani sillä voisin edes tarjota lämpimän aterian tuolle asunnottomalle. Heitä näkee Berliinissä ihan tarpeeksi, kaikkialla jos vaan haluat heitä nähdä. Mutta tämä oli jotenkin niin surullista. Ja siksi päätin edes hiukan auttaa.

Hän hävisi johonkin sillä välillä kun etsin rahaa. Kipuni ei hävinnyt mihinkään. Oli kylmä. Lähdimme omalle raiteelle. Alas ja vielä kerran alas. Ylös ja alas sitä oli nyt tämä reissu. Raiteilta toiselle raiteille. Hissillä ylös ja alas. Jos en mennyt ylös tai alas, olin kippurassa ja katselin maahan, onneksi en nähnyt ihmisten kasvoja. Tosin ei Berliinissä kukaan mitään näe. Ei kiinnitetä huomiota miten olet tai mikä olet. Ei ainakaan meihin tavallisiin ihmisiin. Kyllä julkkikset näkyvät.

Siellä hän oli, asunnoton. Joi roskiksesta löytämäänsä mehua. Likainen hahmo. Lähdin peräänsä.
Ojensin hänelle rahat, hän katsoi minua silmiin, nuorehko mies. Silmät eivät olleet alkoholistin, vaan kovia kokeneen ihmisen. Hän oli hämmästynyt, näin sen, ihmetteli varmasti miksi annoin hänelle rahaa. Minulle tuli edes hetken hyväolo. Saat lämpimän ruuan, sanoin. Pieni apu, mutta toivoin että hetkeksi auttaisi. Hän sanoi kiitos englanniksi, siitä tiesin ei muut auta kuin turistit. Surullista. He kuuluvat katukuvaan, he ovat normaalia, minulle eivät ole. Eivät tule koskaan olemaan.

Kun näin tuon asunnottoman,  mietin entä hänen kipunsa, vaivansa. On se helkatti jos en kestä omiani.
Näin ihmisten erilaisuuden, heidän yltäkyllisyyden, heidän hädän, heidän anovat katseet. Heidän ilon löytäessään tyhjän panttipullon, näin heidän uudet kalliit vaatteet, kädet täynnä ostoskasseja muotiliikkeistä, näin risaisia matkalaukkuja, kuluneita vaatteita, likaisia ihmisiä, meinasin saada astmakohtauksen erään daamin parfyymipilvestä, näin taas jälleen kaikkea mahdollista. Ja ihmisiä kaikkialta, se puheensorina. Kuulin suomeakin, en ole ainoa täällä.


Kotona viisi tuntia myöhemmin.  Junassa en jaksanut enää katsella ihmisiä. Mutta kuulin heidät kyllä. Matkalla täysi talvi, lunta satoi, kesärenkaat. Moottoritie sula, onneksi. Suola.Vuorten kautta emme ajaneet, piti kiertää.

Lopetin ottamasta uutta nivelpsorilääkettä. Sanokoon lääkäri mitä hyvänsä. En ole
koekaniini yhtään päivää enää. Seuraava lääke on biologinen, no näin hän sanoi viimeksikin kun sain eräästä solumyrkystä allergisen reaktion. Nämä pariviikkoa ovat olleet pisimmmät pariviikkoa tämän uuden lääkkeen kanssa. Nuo helkatinmoiset sivuvaikutukset vievät hengen ja ne vaan muuttuneet pahemmiksi.  Ja ne alkoivat heti yhden tabletin jälkeen.Itse sairaus ei niinkään ole muttunut mihinkään, lääkettä olisi seuraavaksi pitänyt ottaa enemmän, vieläkin enemmän. Ja sanottiin että kyllä ne sivuoireet häviävät kun lääkettä vaan jatkaa. Ei kykene, roppa ei kestä.

Tänä aamuna heräsin. Ei koske mahaan, ei oksennuta,  ei ole kramppeja, ei ole mitään. Aivan hyvä olo. Voiko olla liian hyvä olo? Vai onko tämä normaali olo jo hyvää oloa. Nämä pikkuvaivat joita on, niitä ei enää huomaa. Niiden kanssa voi elää. Ja pitää elää, näin se on. Minulla on 5 eri diagnoosia, erilaisia sairauksia. Osa haittaa jokapäiväistä elämää, osa roikkuu mukana piruuttaan, muistuttamassa että olen ihminen, en kone. Osaan otan lääkkeitä säännöllisesti, osaan kokeillaan mikä sopii ja mikä ei. Pikkujuttuja kuitenkin, sairauteni, moneen muuhun verrattuna. Sen muistan, en unohda.


On hyvä olla kotona. Käymme Berliinissä aika usein, aina se jaksaa sykähdyttää. Mutta en halua asua siellä. Nämä parinpäivän pyrähdykset ovat ok.

Katselen vuoria ikkunastani, ja olo on  mahtava!




perjantai 14. huhtikuuta 2017

Lars Kepler Kaniininmetsästäjä




 Tammi kustantamo, 2017, oma ostos. Kuva Tammi.


 
Olen lukenut kaikki tämän nimimerkin takana ilmestyneet kirjat joten tämän uuden jättäminen joukosta pois ei olisi ollut edes mahdollista. Joten mielenkiinnolla tartuin kirjaan ja melkein siltä istumalta tämän luinkin.

Tykkäsin juonen kulusta siitä kuinka kirjailijat pitävät lukijaa otteessaan eikä lopputuloksesta ollut heti kättelyssä viitteitä. Ja ovela loppu olikin.

Kirja herätti itsessäni myös inhoa sillä on aiheita joista en tykkää. Se miten kirjailija näitä inhottaviakin aiheita käsittelee ja miten lukija ne "kokee" on kirjailijan taitoa. Ja tässä kirjassa kaikki kirjan kohtaukset myös ne inhottavat tulivat kyllä suorastaan voimalla esiin. Taidokasta kirjoittamista.  Pirullinen juoni!

Henkilökuvaukset ovat mielestäni iso osuus kirjasta. Sillä jos jokin hahmo on liian korostettu, pinnallinen tai luotaan työntävä jää minulta se kirja lukematta. "Totuuden" mukaisesti kun kuvaa, saa ainakin minun mielenkiintoni pysymään kirjassa loppun asti. Ei siis liikaa mässäilyä jonkun määrätyn hahmon lunteenpiirteillä. Eikä väkisin kirjoitetun makua ollut tässä kirjassa.

Kirjan eräät kohtaukset olivat todella voimakkaasti kuvattuja.  En jättäisi kirjaa lukematta mistään hinnasta mutta en myöskään lukisi sitä uudelleen. Kuten tein aikaisempien kirjojen kohdalla. Tämä ei ollut niin sävähdyttävä tai ehkä juuri tuo väkivallalla mässäily oli minulle tällä kertaa liikaa ja  koska väkivaltaa ja julmuuksia on ihan elävässä elämässäkin tarpeeksi alkavat ne jo kirjassa/ kirjoissa tympimään. Kaikkea kohtuudella se menettelee vielä.

Juoni vei mukanaan ja luin kirjan loppuun asti, joka rivin. Se jo saavutus. Sillä on paljon kirjoja joita hyväksi sanotaan jäänyt kesken. Kuten tapani on, en paljasta kirjan juonta tämän enempää vaan sanon mielipiteeni näin kirjasta.


Kirjan esittely. Takakansi.

 
"Lars Kepler

Kaniininmetsästäjä

Joona Linnan kiihkeästi odotettu paluu!
Pirullisen jännittävistä rikosromaaneista tunnettu Lars Kepler lisää kierroksia. Rikoskomisario Joona Linnasta kertovan sarjan kuudes osa on skandidekkarin huippu.
Ulkoministeri teloitetaan kodissaan Djursholmilla, mutta julkisuudessa asia hyssytellään hiljaiseksi. Liikkeellä on julma murhaaja, jota epäillään terroristiksi. Ja kohta hän iskee uudelleen. Turvallisuuspoliisi janoaa entisen komisarion Joona Linnan apua murhaajan pysäyttämiseksi. Istuttuaan kaksi vuotta vankilassa Joona Linna saakin tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Piinaava jahti alkaa, mutta kuka metsästää ketä?

Kaniininmetsästäjän uhreja näyttää yhdistävän vain yksi asia. Karmiva loru kymmenestä kanista. " Lähde Tammi

Kannattaa lukea ! Omat pisteet 4/5.